Täys kymppi!

Nimittäin viikkoja mulla täynnä. Ja arvaattekos mikä muu?

No arvosana ensimmäisen viikon saavutuksista mun uudessa kodissa. Ainaski mun mielestä.

Ette usko vai? Mä voin luetella heti kymmenen esimerkkiä, ni kellekään ei jää epäilystä:

Itsearviointi ekasta viikostani:

1) Kotiuduin. Elikkäs mun perhe tottu muhun eikä ne enää itke entisen ajan perään eikä haikaile niitä päiviä, kun mua ei vielä ollut. (äiti: "mites ne sun itkemiset?")

2) Nukuin hyvin. Ja pidin seuraa äitille, kun se jostain syystä nukkui sohvalla koko viime viikon. Se piti ihme hurinaa nukkuessaan, olikohan se kipee tai jotain? Yritin olla ihan hiljaa ja hipsin välillä pisullekin niin, etten herättäny sitä. Mutta kyllä se kuiteski kerran yössä heräsi. (äiti: "niin, pyyhkimään niitä pissoja...")

3) Söin. Huomasin, että mun ihmiset vahti ruokakuppia ja sitä, missä tahdissa siitä katosi ruoka, ni mä päätin välillä hotasta sen ihan tyhjäksi. Joskus piti nuolla tyhjääkin kuppia, kun ei ne tajunnu täyttää sitä tarpeeksi usein. Vaikka ei se nuoleminen kyl useinkaan mitään auttanut... (äiti: "olisit syönyt ajallasi...")

4) Juoksin pihalla ja otin haltuun mun vahtialueen. Se on iso, ja se on onneksi aidattu, niin pysyy epäilyttävät tyypit ulkopuolella ja mun vahtihomma on vähän helpompaa. Juoksin jo ekalla viikolla ihan hirmuisesti. Talon takana oleva metsä on erityisen vaativa vahdittava. Sieltä kuuluu koko ajan jotain ääniä, ja niitä täytyy tarkkailla. (äiti: "onhan siellä tosiaan pari oravaa...")

5) Opin kulkemaan portaita. Jep. Sisältä terassille on valtavan suuret rappuset (äiti: "hah, kaksi pientä porrasta"), ja osaan kulkea ne nyt aivan itse ylös alas ilman apua...hyps ja hyps vain.

6) Leikin ja pelasin. Täällä on ihmisveli Eemeli ja ihmissisko Henna. Mä olen leikittänyt niitä, ne on vielä lapsia. (äiti: "hmm...mikäs sä sitten olet?")

 7) Otin tilanteen haltuuni. Kun ei tääl ihan selvästi kukaan muu sitä tehnyt, niin mun piti. Eli näytin näille ihmisille, että jos ne ryppyilee, niin ne voi tulla kokeilemaan, miltä mun purukalusto tuntuu. Ne on aika usein jo päässy sitä kokeilemaan, ku selvästi täällä on ollu kaaosta ilmassa. (äiti: "sanonko, missä on kaaosta....")

8) Haukuin. Kyllä vain. Eiks mäyräkoiran kuulukin haukkua? Eilen illalla, iskä ei halunnut tehdä tuttavuutta mun purukaluston kanssa ja se yritti niinku itse ottaa tilanteen haltuun (mikä on ihan käsittämätöntä), ni me vähän keskusteltiin. Mä jouduin haukkumaan sille. Kyl se onneks kerrasta uskoi.

9) Olen käynyt hihnalenkillä. Joo. Enhän mä mitää hihnaa tarvitsis, mutta vissiin lain mukaan - ku ihminen ja koira on yhdessä lenkillä - niitten välillä kulkee hihna. Ja onhan se tietysti turvallisempaa silleen, ettei ihminen lähde vahingossa ihan omille teilleen. Joka tapauksessa ihan kivaa se on ollut, varsinkin se syliosuus, ku vaikka iskä nostaa syliin ja kantaa ne tylsimmät osuudet, kuten märät asvaltit. Ja enhän mä kuitenkaan jaksais kantaa noita isoja mörsköjä, että parempi näin päin.

 

Lenkillä on ihanaa tarkkailla luontoa, on paljon upeita hajuja ja hienoja kukkia. Mä oon huomannut, että mä tykkään kukista aika paljon.

10) Olen oppinut katsomaan äitiä silmiin. Eiks o hassua! Juu. Äiti puhuu katsekontaktista. Ihan niinku mä en katsois sitä muutenki, ni se on halunnut, että me oikein harjotellaan sitä. No okei....mä olen nyt sitten suostunut siihen juttuun, kun aina kun mä katson sitä silmiin, mä saan herkkua. Joo, hullun hommaa, mutta menköön nyt.

Eli kyl tää mun mielestä on niin täys kymppi tää viikko.

Bonuksena voin vielä sanoa pari juttua, mitä mulle selvisi: mulla on mummo ja mulla on kummitäti. Kyllä!

Kummitädin mä vien sitten joskus myöhemmin näyttelyyn, kunhan se ensin vähän perehtyy asiaan. Mummon kanssa me vaan jutellaan mukavia :)

Nyt mä lähden nukkumaan. Tavataan taas kaikki kamuset, missä ikinä oottekin!

Aku